Rodun tieteelliset luokittelut

”Rodun” muuttaminen ”lajiksi”

Yksi niistä, joiden suoralle kokemukselle afrikkalaisista orjista ja heidän arvioinnilleen annettiin suuri painoarvo, oli Edward Long (1734-1813), entinen plantaasinomistaja ja juristi Jamaikalla. Kirjassaan The History of Jamaica (1774) Long väitti, että ”neekeri” oli ”neroton” ja ”kykenemätön” sivistykseen; hän oli itse asiassa niin paljon alempiarvoinen, että hän muodosti erillisen ihmiskunnan lajin. Longin teos julkaistiin orjuuden puolustamiseksi aikana, jolloin orjuudenvastaiset tunteet lisääntyivät. Suurin vaikutus sillä oli Yhdysvaltain vapaussodan (1775-83) aikana ja sen jälkeen, kun osa eteläisistä amerikkalaisista alkoi vapauttaa orjiaan ja muuttaa pohjoiseen. Longin populaarilehdissä julkaistuja kirjoituksia luettiin laajalti Yhdysvalloissa 1700-luvun viimeisellä vuosikymmenellä.

Charles White, manchesterilainen lääkäri, julkaisi vuonna 1799 varhaisimman varsinaisen ”tieteellisen” tutkimuksen ihmisroduista. Hän kuvasi kutakin rotuluokkaa fyysisin termein ja yksilöi eroja, jotka hänen mielestään liittyivät päähän, jalkoihin, käsivarsiin, ihonväriin, ihon väriin, hiusten rakenteeseen ja alttiuteen sairastua. White itse asiassa mittasi mustien ja valkoisten ryhmän ruumiinosia, mikä antoi hänen johtopäätöksilleen kovan tieteen vaikutelman. Hän ei ainoastaan kannattanut rotujen luokittelua, vaan hän antoi tukea spekulaatiolle, jonka mukaan neekerit, Amerikan intiaanit, eräät aasialaiset heimot ja eurooppalaiset olivat eri lajeja. Hänen selityksensä afrikkalaisten oletetulle raakalaismaisuudelle oli se, että he olivat rappeutuneet Eedenin puutarhan tarjoamista puhtaista ja idyllisistä olosuhteista, kun taas eurooppalaiset olivat edistyneet kohti sivilisaatiota.

Longin ja Whiten teosten kaltaiset teokset käynnistivät tutkijoiden ja tiedemiesten keskuudessa keskustelun, jolla oli kauaskantoisia vaikutuksia eurooppalaisiin asenteisiin ihmisten erilaisuutta kohtaan. Kysymys oli 1800-luvun puolivälin tiedemiesten ilmaisemana ”neekerin paikasta luonnossa” eli siitä, oliko ”neekeri” ihminen kuten eurooppalaiset vai erillinen laji, joka oli lähempänä apinaa.

Samuel Morton, Philadelphiasta kotoisin oleva lääkäri ja kraniometrian alan perustaja, keräsi kalloja eri puolilta maailmaa ja kehitti tekniikoita niiden mittaamiseen. Hän uskoi voivansa tunnistaa näiden kallojen välisiä rotueroja. Kehitettyään tekniikoita kallon sisäisen tilavuuden mittaamiseksi hän päätteli, että mustien aivot olivat pienemmät kuin valkoisten, ja intiaanien aivot olivat näiden kahden väliltä. Koska aivojen kokoa oli jo pitkään korreloitu älykkyyden kanssa sekä kansanmielessä että tieteessä, Mortonin havainnot näyttivät vahvistavan, että mustat olivat myös vähemmän älykkäitä kuin valkoiset. Vuosina 1839 ja 1844 ilmestyneissä julkaisuissa hän esitti tuloksensa, tunnisti intiaanit aasialaisista erilliseksi roduksi ja väitti egyptiläisten aineistojensa perusteella, että nämä muinaiset kansat eivät olleet neekereitä. Hänen löydöksensä suurentelivat ja liioittelivat rotuväestöjen välisiä eroja ja antoivat eroille merkityksen, joka johti päätelmään, että ne olivat erillisiä lajeja.

Mortonista tuli pian sellaisten tutkijoiden ja tiedemiesten verkoston keskus, jotka kannattivat monilukuisuutta (polygeniaa) ja olivat siten ristiriidassa pitkään vallalla olleen raamatullisen näkemyksen kanssa, jonka mukaan on olemassa yksi ainoa luomakunta, josta kaikki ihmiset polveutuivat (monogenia). Vaikutusvaltaisin tähän keskusteluun osallistuneista tiedemiehistä oli Louis Agassiz, joka otti vastaan paikan Harvardin yliopistossa ja mullisti luonnontieteiden alan. Agassiz kääntyi monogenismista polygenismiin muutettuaan Sveitsistä Yhdysvaltoihin vuonna 1846. Tuolloin hän näki mustat ensimmäistä kertaa. Häneen teki vaikutuksen myös Mortonin työ kallojen parissa, ja lopulta hänestä tuli polygenismin tärkein puolestapuhuja, joka välitti sitä julkisissa luennoissaan ja opiskelijasukupolville, joista monet ottivat johtavia älyllisiä asemia amerikkalaisessa yhteiskunnassa.

Yksi tuloksista, joita aiheutui 1800-luvun puolivälin huolista dokumentoida rodullisia eroja ruumiinmittausten avulla, oli antropometrian ”tieteellisen” yritystoiminnan perustaminen. Sisällissodan aikana Yhdysvaltain terveyslautakunta ja provost marshall general’s office keräsivät tietoja armeijan, laivaston ja merijalkaväen asevelvollisten ja vapaaehtoisten fyysisestä kunnosta. Antropometrisiä tekniikoita käyttäen he tuottivat massiivisia taulukoita, joihin oli koottu kymmenien tuhansien valkoisten, mustien, mulattien ja intiaanien ruumiinmitat. Tutkijat tulkitsivat tietoja tavalla, joka vahvisti väitettä, jonka mukaan rodut olivat pohjimmiltaan erilaisia, ja vahvisti, että mustat, intiaanit ja mulattit olivat valkoisia huonompia. Antropometria kukoisti merkittävänä tieteellisenä menetelmänä rotuerojen osoittamiseksi pitkälle 1900-luvulle asti.